Elina

Kertomukseni lyhyesti

Sairastuin 1992-1993 vaihteessa tai sain silloin oikean diagnoosin monien väärien jälkeen. Olin silloin 14-vuotias.
Minulla oli tulehduksia sydänpussissa, munuaisissa, nivelissä, keuhkoissa ja melkein joka paikassa. Olin hurjan väsynyt, peloissani ja kipuinen.  Kotipaikkakunnaltani Kotkasta pääsin hoitoon Helsinkiin. Silloiset kortisoni määrät olivat valtavia. Vietin pitkiä aikoja sairaalassa, mutta pikkuhiljaa vointini alkoi parantua. Aluksi oli todella vaikeaa hyväksyä, että minä, nuori ja reipas tyttö sain tällaisen elämää rajoittavan sairauden. Tukkakin siinä meni ja kasvot pyöristyi, mutta elämä jatkui kuitenkin.

Nyt olen elellyt sairauden ehdoilla ja se onkin osa minua. Rauhallista ei ole ollut SLE:n kanssa.  Jatkuva lääkitys minulla tulee olemaan näillä näkymin koko loppuelämäni. Olen silti yrittänyt olla positiivinen ja iloinen kaikesta huolimatta. Yritän pitää itsestäni huolta muistaen levon, auringolta suojautumisen, liikunnan, terveellisen ruokavalion ja tietenkin stressin ja rasituksen välttämisen. Aina se ei onnistu ja mietin usein vieläkin miksi juuri minulle näin kävi ja epäröin pärjäämistäni. Onneksi minulla on ihana avopuoliso, perhe ja ystävät. On tässä aika kovaa elämän koulua tullut käytyä ja olen oppinut aika paljon suvaitsevaisuudesta ja erilaisuuden hyväksymisestä. En ajattele, että minulta puuttuisi mitään elämästäni SLE:n vuoksi. Se vain ei ole samanlainen kuin monilla muilla. Yritän selviytyä opinnoistani kunnialla ja päästä mielekkääseen työhön. Tiedän, että minulla on paljon hienoja asioita nähtävänä ja koettavana.

Elina

(paluu edelliselle sivulle)